Lupasin ettei tästä blogista tuu semmosta angstipäiväkirjan tapasta, mutta eikait yksi "avautumis postaus" pahaa tee?
Mulla on nyt pitkään pyöriny mielessä kaikki maholliset synkät asiat, ja oon alkanu etäytymää kaikista ja kaikesta.
On kavereita, ja on mulla tulevaisuudenki suunnitelmat selvänä, mutta silti tuntuu niin tyhjältä.
Makaan tyyliin vaan sängyllä ja toivon, et pääsisin helvettiin täältä, tai voisin vaan kadota yms..
Oon tavallaan kadottanu kosketuksen omaan itseeni.
En enää osaa elää päivä kerrallaa, saati sitte nauttia niistä elämän pienistä iloista, ainakaan kovin pitkään.
Sosiaalisessaki kanssakäymisessä oon ottanu ihan saatanasti taas takapakkia, sulkeudun aina oman kuoreni sisään, kun pitäis hoitaa jotain asioita eteenpäin ja sitten tuleeki niin helposti väärinkäsityksiä..
Tuntuu siltä, et selitän (sönkötän ja sössötän) aina kaikkee turhaa ja sitte ne jää tonne mielen sopukoihin pyörimään ja pahentamaan fiilistä..
Sit lisätään tähän vielä se, että kuinka ulkopuoliseksi oon alkanu itteni tuntemaan.
Seki varmasti johtuu suurimmalta osalta siitä, kun en itse uskalla enää paljoa omista asioistani muille puhua, varsinkaan ääneen, vaikka tietäisinki ettei ne mua tuu arvostelee niiden takia..
Istun vaan joko sängyllä tai pöydän ääressä hiljaa ja kuuntelen, kun toiset juttelee mukavia ja tunnen kuinka ahdistus ja paniikki valtaa kehon ja mielen pikkuhiljaa.
Mutta..
Sitte on päivii jollon herään aamulla, rauha on vallannu mun kehon.
Se päivä kuluu omalla painollaan ja teen päivän "perusrutiinit" omalla tahilla, nautin siitä euphorisesta tunteesta..
Mut sitte, ku päivä kääntyy iltaa nii kaikki paska rymähtää takasin harteille ja vajoon takasin sinne mielen syvimpää ja pimeimpää osaan, haluaisin huutaa, mutta ääntä ei lähde.. Haluaisin päästä poissa, mutta joku näkymätön voima ei anna mun lähteä..
Kuulen lauseet:
"Susta ei oo mihinkään.. "
"Ne vihaa sua.."
"Sä et kuulu tänne.. "
